Suorakulmaiset lääkärinkellot: historia ja Sönerin uudelleentuleminen

1900-luvun alussa terveydenhuollon ammattilaiset tarvitsivat kellon, jolla potilaan pulssin pystyi mittaamaan tarkasti käden häiritsemättä. Tavallinen yksiosainen kellotaulu aiheutti ongelman: lyöntejä laskettaessa sekuntiosoitin kulki minuuttiosoittimen yli ja peitti lukeman. Ratkaisuna oli kaksiosainen kellotaulu, jossa tunnit ja minuutit olivat taulun yläosassa selkeästi rajatulla alueella ja sekuntien apukellotaulu täysin erillisessä alaosassa. Näytöt eivät koskaan menneet päällekkäin. Pulssin mittaaminen onnistui seuraamalla yhtä näyttöä ja lukemalla samalla toista.

Suorakaiteen muotoinen kuori oli tähän asetteluun luonteva ratkaisu. Pyöreässä kuoressa on yhtä paljon tilaa joka suuntaan keskeltä mitattuna. Suorakaiteessa on luonnollinen pystyakseli, joka jakaa taulun selkeästi kahteen erilliseen alueeseen: ylä- ja alaosaan. Muotoilu ratkaisi lääketieteellisen käyttötarkoituksen asettaman suunnitteluhaasteen. Siksi lääkärinkellosta tuli suorakaiteen muotoinen: ei esteettisen valinnan vaan teknisesti oikean ratkaisun vuoksi.

Taskukellot olivat yhä useimpien ammattilaisten normi 1900-luvun alussa, mutta pulssin mittaamista varten kello piti ottaa taskusta ja pitää erikseen kädessä. Rannekello poisti tämän vaiheen. Suorakaiteen muotoinen rannekello, jossa oli kaksiosainen kellotaulu, oli ensimmäinen kliiniseen käyttöön suunniteltu ajanottoväline, joka piti lääkärin kädet vapaina ja mittauksen tarkkana samanaikaisesti.

Pulssimittarin asteikko vei lääkärinkellon yhä syvemmälle kliiniseen käyttöön. Kellotaulun reunaa kiertävään asteikkoon painettuna se antoi lääkärille mahdollisuuden laskea tietyn määrän sydämenlyöntejä ja lukea pulssin suoraan asteikolta, jolloin perinteisen 15 sekunnin laskennan kertominen neljällä jäi tarpeettomaksi. Lääkäri laski 30 lyöntiä ja luki vastaavan sykkeen; kello teki laskutoimituksen.

Longines, Omega ja Girard-Perregaux kuuluivat ensimmäisiin valmistajiin, jotka valmistivat pulssimittarikelloja kaupallisessa mittakaavassa. Niiden malleissa yhdistyivät lääkinnälliseen käyttöön vaadittu tarkkuus ja ammattilaiselta odotettu laatu. Nämä eivät olleet edullisia asusteita. Lääkäri, joka käytti pulssimittarikelloa 1920- tai 1930-luvulla, käytti tarkkuusinstrumenttia, joka kuvasti sekä hänen kliinisiä vaatimuksiaan että ammatillista asemaansa.

Art deco -liike muovasi näiden kellojen ulkonäköä. Samana aikakautena, jolloin syntyi pulssimittarikello, valmistettiin myös Cartier Tank ja JLC Reverso. Geometrinen tarkkuus, selkeät taulut, rohkeat numerot ja rehellinen kotelomainen rakenne olivat aikakauden esteettisiä arvoja, ja ne sopivat täydellisesti lääkinnällisen instrumentin vaatimuksiin: luettavuuteen, selkeyteen ja koristeiden puuttumiseen, jotta ne eivät veisi huomiota toiminnalta.

Vuonna 1928 Rolex esitteli Princen, ja lääkärinkello saavutti lopullisen muotonsa. Prince oli suorakulmainen ja mittasuhteiltaan kauttaaltaan art deco -tyylinen. Sen kaksoisnäyttötaulu oli hiotuimmassa muodossaan: tunnit ja minuutit yläosassa, selvästi rajattu pieni sekuntitaulu alapuolella. Vaakaosa erotti nämä kaksi aluetta toisistaan ja teki niiden toiminnallisen eron selväksi. Kellossa oli suorakulmaiset Aegler-koneistot, joiden käyntivara oli aikakauteensa nähden yli kaksi vuorokautta.

Al Capone käytti Prince-mallia. Liam Neeson käytti sellaista Oskar Schindlerinä elokuvassa Schindlerin lista. Nämä yhteydet kertovat Princestä kellona ihmisille, jotka ymmärsivät, että tarkkuus ja eleganssi saattoivat yhdistyä samassa esineessä. Rolex lopetti Princen valmistuksen 1950-luvun alussa, kun suorakulmainen muoto menetti suosiotaan valtavirrassa. Vuonna 2005 se toi mallin hetkeksi takaisin nimellä Cellini Prince. Kummankaan tuotantojakson aikana malli ei saavuttanut Tankin tai Reverso-mallin kaltaista kulttuurista pitkäikäisyyttä, minkä vuoksi Prince on edelleen yksi Rolex-malliston teknisesti hienostuneimmista ja aliarvostetuimmista kelloista.